Taj_2_4.jpgTaj Mahal ei pettänyt. Olin epäilemättä viikonlopun J. J. Cale -soitantojen jälkeen vielä erityisen sopivassa mielialassa tällaiselle vahvasti bluesvoittoiselle juurimusiikkigroovailulle, mutta tuntuipa muukin teltallinen väkeä olevan mainiosti hengessä mukana. (Kuten Susupetalkin kommentoi.) Ja mikäs siinä: oikein mainiota, että Suomeen raahataan vanhoista patuista niitäkin, jotka eivät ole pelkkiä muumiomaisia menneiden hittiensä jukebokseja.* Taj on ilmeisen täydessä iskussa - soitosta, laulusta ja tanssahtelusta päätellen - vaikka ammattilaisura ehti alkaa vain pari vuotta Rolling Stonesin perustamisen jälkeen Rising Sons -yhtyeessä, jonka miehistöstä muistetaan mm. lupaava nuori kitaristi nimeltä Ry Cooder (jolla hänelläkin on rollariyhteytensä...).

Asiaa tietysti auttaa kummasti Kester Smithin ja Bill Richin loistava rytmisektio, jonka tahdissa kelpasi tarjota leppoisan lämmintä laulantaa ja napakkaa kitarointia elektroakustisella. Illan setti oli melkoisen bluespainotteinen, mikä sinänsä ei ole pahasta: Taj on alan miehiä. Hän on kyllä tehnyt loistavaa musiikkia myös havaijilaisten, malilaisten ja intialaisten muusikoiden kanssa ja paljon modernia monikulttuurimusiikkia (kuunnelkaa vaikkapa hieno, hieno albumi Like Never Before vuodelta 1991), joten näitäkin puolia olisin kernaasti kuullut. Mutta en minä valita. "Perinteistäkään" bluesia soittaessaan Taj ei juutu perinteeseen, vaan tekee elävää, groovaavaa ja itsensä näköistä juttua. Jos joku juttu ei menekään juuri niin kuin 30-luvun Deltalla tai 50-luvun Chicagossa, niin entäpä sitten? Oleellisempaa on, että viesti välittyy, homma toimii ja kaikilla läsnäolijoilla on mukavaa.

Hetken kyllä harkitsin että pitäisikö huudella toivekappaleena "Johnny, Ain't It Hardia" tai "Big Legged Mommas Are Back In Styleä", mutta kyllähän settiin kuului yksi lemppareistani eli Henry Thomas -klassikko "Fishin' Blues" mainiona vedättelynä. (Juu, sama laulu jonka stadilaiset tuntevat Vanhan Isännän "Onkimiehen bluesina".) Niin, ja toinen suomalaisille tuttu ralli, eli "Blues With A Feeling". Siitä oli kyse.

(Kuva Taj Mahalin omilta sivuilta.)

EDIT: * Unohtui mainita, että tämä ajatus oli itseasiassa vaimoltani Sipiltä peräisin.