Tuore Portti (3/2007) sisältää Matkijalinnun arvostelun lisäksi Harri Erkin aukeamanmittaisen haastattelun minusta sekä hänen puolitoistasivuisen Nedut-kirja-arvostelunsa.

Haastattelu tehtiin Turun kirjamessuilla kuukausi sitten, leppoisasti pressitilassa jutustellen. En ole ihan varma sanoinko kaikkea mitä suuhuni on jutussa pantu, mutta eipä tuossa nyt ole mitään sellaista mitä en oikeastaan voisi allekirjoittaakaan. Hyvähenkisestä haastattelusta tuli hyvähenkinen juttu.

Pitkästä arvostelusta voisi, heh, päätellä, että Harri Erkki on tykännyt Neduista: "Kirjailijan tähän astisista ehdottomasti paras teos." Kirjan eri tasot tulevat arvostelussa mukavasti esiin. Ajatusleikkini ovat näköjään löytäneet samanhenkisen lukijan.

En oikeastaan viitsi siteerata arviota tässä sen enempää - Portti kannattaa muutenkin lukea itse, mukana on joukko erinomaisia novelleja - mutta puutun kyllä arvostelijan kommenttiin neandertalilaisten luonteesta: "Tiedemiehet ovat vuosikymmeniä väittäneet - tutkimuksiinsa viitaten - että oikeasti neandertalilaiset olivat eräänlaista kukkaiskansaa, hippiväkeä siis, ja siksi joutuivat nykyihmisten syrjäyttämiksi. Nykyihminen syrjäytti nedut synnynnäisellä väkivaltakyvyllään, ja asettumalla paikoilleen, nedujen mahdollisuus nomadielämäntapaansa romahti tästä syystä."

Hmmm. Tämä teoria on kyllä minullekin tuttu, mutta ei suinkaan tieteellisistä julkaisuista, vaan Björn Kurténin romaaneista Musta tiikeri ja Mammutin suojelija. Tokihan neandertalilaisten tiedetään haudanneen lajitovereitaan kukkaislahjojen kanssa, mutta muuten - ainakin minun lukemani tieteellisen lähdemateriaalin valossa - sen hippiyden laita on varsin niin ja näin. Neandertalilaiset olivat pienissä perheyhteisöissä eläviä suurriistan metsästäjiä siinä missä nykyihmiset olivat paljon suuremmissa yhteisöissä eläviä keräilijöitä, jotka satunnaisesti myös metsästivät.  Paleoliittiselta kaudelta ei kummankaan ihmislajin löydöistä ole juuri havaittavissa erityisen yksiselitteisiä merkkejä järjestelmällisestä väkivallasta lajitovereita - tai muita ihmislajeja - kohtaan.

Kumpikaan laji ei asunut paikoillaan eikä kumpikaan ollut nomadeja (paimentolaisia). Yhteisöt liikkuivat leiristä toiseen, mutta eri tavalla: neandertalilaiset käyttivät jonkinlaista keskuspaikkaa, josta liikkuivat sitten ehkä päivämatkan-pari suuntaan tai toiseen ja palasivat takaisin. Nykyihmiset vaelsivat laajemmalla alueella vuodenaikojen, ravinnonsaannin ja luultavasti myös kulttuurillisten mielitekojen mukaan, eikä heillä ollut mitään niin selkeää keskuspaikkaa. Neandertalilaiset pysyivät pitkälti oman perheyhteisönsä piirissä muita tapaamatta, nykyihmisyhteisöt sulautuivat, erkanivat, kävivät kauppaa ja vaihtoivat tietoja ja kulttuuria. Jos paleoliittisella kaudella oli hippejä, ne olivat kyllä Homo sapienseja, eivät missään nimessä neanderthaliseja.

Muutos tapahtui vasta myöhemmin. Kuutisentuhatta vuotta sitten - puolitoistakymmentätuhatta vuotta nedujen sukupuuttoon kuoleman jälkeen - alkoi osa ihmisistä asettua paikoilleen tai ruveta karjaa kasvattaviksi nomadeiksi. Tämä heikensi tavattomasti ravitsemusta ja näkyy luulöydöissä sairauden merkkeinä ja fyysisen koon pienentymisenä. Kuten Neduissakin pariin otteeseen totean - en malttanut olla laittamatta sitä sinne - tämä on se alkuperäinen ja oikea Paratiisista karkoitus, jolloin ihmiset tuomittiin tekemään työtä. (Edelleenkin jäljellä olevat metsästäjä-keräilijät käyttävät ajastaan varsin vähän ravinnon hankintaan ja toimeen tulemiseen - keskimäärin kolme tuntia vuorokaudessa. Paljonko sinä?) Tässä vaiheessa myös ennen miltei tuntematon järjestelmällinen väkivalta - sodankäynti - muuttui yleiseksi. Se ei ole lajillemme mitenkään "luontaista", vaan lajillemme luonnottoman, paikallaan pysyvän elämäntavan synnyttämien traumojen tulosta - sekä toisaalta hierarkkisille yhteisöille näppärä keino päästä eroon liikaväestön kaikkein tarpeettomimmasta osasta: nuorista, köyhistä miehistä. Menetelmää käytetään lähes avoimesti tuohon tarkoitukseen edelleenkin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Paleoliittisen kauden esi-isämme siis elivät kauan ennen tätä aikaa, melkoisessa hippihengessä. Ja juuri siksi he selvisivätkin hengissä ja epähipimmät, machommat, huipppuyksilömmät neandertalilaiset kuolivat sukupuuttoon. He seisoivat omilla jaloillaan eivätkä luottaneet vieraan apuun. Me luotimme ja se kannatti. Kuten uusi New Scientist toteaa, evoluutiotutkimuksessa otetaan jälleen vakavasti mahdollisuus, että altruismi saattaisi sittenkin olla geenien itsekkyyttä merkittävämpi - tai ainakin erittäin huomionarvoinen - selviytymisvaltti: survival of the nicest, mukavimman eloonjääminen.