Perjantaina postin mukana tuli vähän yllättäen pakettikortti. Paketista paljastui kääntäjänkappaleet Everett Truen Nirvana-kirjasta, jonka kesällä käänsin.

Yleensä uuden käännöksen putkahtaminen painokoneesta on iloinen asia: taas on saatu jotakin konkreettista aikaan. Tällä kertaa tunteet olivat ristiriitaisempia, eivätkä vain siksi että kyseessä oli melkoisen rankka kirjaprojekti kokonsa vuoksi: suomennos on reilut seitsemän ja puolisataa sivua pitkä ja sisältää puolisentoista miljoonaa minun kirjoittamaani merkkiä. Ei ihme, että sen kanssa tuli loppuvaiheissa melkoinen kiire, etenkin kun tein käännöksen kanssa lomittain Nedujen viimeisiä korjauksia. Saatuani tiedostot lähtemään kustantajalle jätinkin hankkeen tyytyväisenä mielestäni pitkäksi aikaa. Oikeastaan vasta viime viikkoina rupesin vähitellen ihmettelemään, että missäs ne kustannustoimittajan kommentit ja korjaukset viipyvät... normaalistihan kääntäjä saa toimittajalta takaisin hyvin punakynätyn printtinipun, jonka perusteella tekee sitten tiedostoihinsa korjauksia ja lähettää koko hoidon uudestaan kustantajalle. Tällöin on mahdollista myös arvioida, mitkä kustannustoimittajan korjaukset ovat aiheellisia. Ja huomata monia muita asioita, joita kustannustoimittaja ei ole huomannut, jotka eivät ole ehkä virheitä mutta näyttäisivät silti paremmalta suomelta ja tekstin sävyyn sopivammalta vähän toisin muotoiltuna. Ne huomaa paremmin, kun on saanut vähän enemmän etäisyyttä tekstiin.

Tässä tapauksessa plaria ei koskaan kuulunut. Muiden kiireiden keskellä en sitten tullut kyselleeksikään asiaa kustantajalta. Joten seuraava elonmerkki hankkeesta oli postin tuoma kirjapaketti. Kun sitten ärtyneenä viestittelin asiaa kustantajan suuntaan, sain takaisin vilpittömän anteeksipyynnön ja selityksen. Kustantaja oli luullut (ulkopuolisen) kustannustoimittajan olleen minuun yhteydessä korjausten suhteen, kustannustoimittaja taas oli ilmeisesti kuvitellut, että kustantaja oli hyväksyttänyt hänen tiedostoihin tekemänsä korjaukset minulla. Näitä sattuu aina silloin tällöin, ja huonomminkin olisi voinut käydä: joskus on painoon mennyt täysin korjaamaton versio. Tällä kertaa pahimmat lapsukseni oli sentään siististi korjattu ja kieltäkin oiottu. Jälki olisi voinut silti olla hiotumpaa: pikavilkaisten löysin useammankin kohdan, jossa minulta oli jäänyt esimerkiksi lauseenvastike repliikkiin. Se käy helposti, etenkin englannista käännettäessä, mutta näyttää hölmöltä.

No, minkäs teet. Viikonlopun mittaan ärtymys haihtui, ja maanantaina tuli ilahduttavampaakin palautetta käännöstylöstäni, kun Marianna Leikomaa kehui Matkijalinnun uudessa Portissa. Yleensä kääntäjät mainitaan vain jos he (arvostelijan mielestä) mokaavat, mutta Leikomaa on ilahduttavasti toista koulukuntaa:

"Kieleltään Stewartia on nautinnollista lukea (ja Mäkelän käännös tavoittaa hyvin alkuperäisteoksen hengen). Stewart kuvailee kuumaa, tuoksuvaa teksasilaista kesää sen kaikkine ihanuuksineen ja kamaluuksineen. Hänen ruokakuvauksistaan nousee suorastaan vesi kielelle ja etenkin kirjan lopussa olevan myrskyn kuvaus on äärinmäisen mukaansatempaava.
Matkijalintu on hieno kirja, josta aukeaa useammalla lukukerralla useampia kerroksia."

Arvio oli muutenkin nautinnollista luettavaa - ei pelkästään asianosaisen kannalta, vaan myös siksi että Leikomaa tuo kirjaan useampia näkökulmia, jotka eivät ehkä ole aivan sellaisia mitä sf-lehden kriitikolta ihan ensimmäisenä odottaisi.

Samassa Portissa oli sitten myös kirjailija Mäkelää ilahduttavaa luettavaa kirjailija Mäkelästä - mutta siihen hetken kuluttua. Tämä käännösaiheinen bloggaus on jo kohtuullisen pitkä enkä ainakaan itse kauhean mielelläni lue ruudulta valtaisan pitkiä sepustuksia.