Edesmennyt Arto Salminen on kuulunut jo jonkin aikaa "tätä pitäisi lukea" -listalle. Hän kirjoitti paljon 90-luvun lama-ajasta, jonka kokemukset näkyvät vahvasti omissakin teksteissäni. Minä tosin olen ikään kuin etäännyttänyt tunnelmia toisiin aikoihin ja paikkoihin, kun taas Salminen pysytteli tiukassa, naturalismia lähentelevässä realismissa. Niin olen ainakin kuvitellut.

Viikonloppuisella piipahduksella Tampereella tuli nähtyä Salmisen oma dramatisointi Paskateoria-romaanista. Salmisellahan oli tapana muuttaa entiset työkokemuksensa romaaneiksi. Paskateoria kertaa hänen toimittaja-aikaansa Iltalehdessä. Aihe oli siis kiinnostava - olen kahden toimittajan lapsi ja tehnyt itsekin vähän alan töitä - mutta näytelmä osoittautui jonninmoiseksi pettymykseksi. Se oli kyllä sujuvasti ohjattu, luistavasti näytelty, hienosti lavastettu ja hyvin toteutettu, ongelma oli vain latteassa ja kliseisessä käsikirjoituksessa. Salminen ei ole näköjään saanut toimittajanurastaan irti mitään muuta kuin "kaikkihan sen tietävät" -tason kuluneita latteuksia iltalehdistön skandaali-, sensaatio- ja peffannuolentaraadollisuudesta. Surkuhupaisimmilleen touhu pääsi siinä vaiheessa, kun päätoimittajan kilahtamisen ääripisteenä esitettiin hänen vaatimuksensa siitä, että toimittajien pitäisi itse kirjoittaa yleisönosastokirjoituksia. Mitäs ihmeellistä tuossa on? Kaikissa lehdissä sitä harrastetaan, ja jos ei harrasteta, asiasta erikseen ylpeillään ainakin kollegoille.

Oli näytelmässä mainioitakin hetkiä, mutta kokonaisuus jäi kyllä jokseenkin vaisuksi. Kiinnostus Salmisen muihinkin teksteihin väheni samalla melkoisesti.

Muuten vallan mukavan viikonlopun kulttuuriantiin kuului myös Kimmo Lehtosen esikoisromaani Timbuktun hetket (Loki 1997). Lähitulevaisuuden Maliin sijoittuvassa tarinassa minua tietysti kiehtoi myös miljöö - olenhan tunnetusti suuri malilaisen musiikin ystävä ja alkanut kiinnostua myös tuaregikulttuurista. Nimestään huolimatta kirja sijoittuu enemmänkin maan pääkaupunkiin Bamakoon. Sen lukemisesta tuli oikeastaan samanlainen fiilis kuin Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta: valtavan hyviä, kiinnostavia ja oivaltavia ideoita, mutta itse juoni, tarina, ei oikein jaksanut sytyttää. Tällä kertaa mentiin ehkä liian pitkälle seikkailutarinan peruskaavan mukaan. Jälleen kerran minua häiritsi , että tarina tuntui ajatellun enemmänkin elokuvaksi kuin kirjaksi. Silti vallan lukemisen arvoinen tapaus. Siinä esitetty ajatus sijoitusbisneksen viehtymyksistä ääriliikkeisiin ja konflikteihin on asia, jota kannattaisi pohdiskella enemmänkin.