Egypti on niitä maita, jotka tekevät hyvää perspektiiville. Etenkin ajan suhteen. Mieli lyttää tahtomattaankin aikaa yhä tiiviimmin kasaan, mitä kauemmin tapahtumista on kulunut. Historian metsää on vaikeaa nähdä lähihistorian puilta.Kuitenkin jotakuinkin kaikki oleellinen - kaikki suuret muutokset, kaikki tärkeimmät keksinnöt - on tehty kauan sitä keinotekoista pistettä, jonka jälkeisiin päiväyksiin lisätään lyhenne "jaa." ja edeltäviin "eaa.", "ennen ajanlaskun alkua". Eivät ihmiset siihen aikaan olleet mitenkään erityisesti luovempia tai parempia kuin nykyään. Heillä vain oli enemmän aikaa. Heidän oli myös pakko tehdä elämälleen jotakin.
Luxor oli opettavainen kaupunki siinä mielessä, että sen koko nykyinen olemassaolo perustuu muinaishistoriaan. Al-Uqsur oli vaatimaton maalaiskylä, kunnes paikalle alkoi 1800-luvulla parveilla muinaismuistokauppiaiden perässä arkeologeja (ja, vieläkin enemmän, "arkeologeja") ja arkeologien perässä turisteja. Kaupunki syntyi oikeastaan kokonaan turismin voimasta.
Tai, jos tarkkoja ollaan, syntyi uudestaan. Samalla paikalla oli kauan sitten sijainnut Waset-niminen aikansa suurkaupunki, se jota kreikkalaiset (ja heidän jälkeensä mm. Mika Waltari) kutsuivat erään paljon vaatimattomamman kreikkalaiskaupungin nimellä Theba.
Waset/Theban parhaat päivät olivat jo kaukana takanapäin siinä vaiheessa kun maahanmuuttajataustainen Ptolemaiosten hallitsijasuku rakensi uudelleen vanhan, jonkin matkaa kaupungin pohjoispuolella Denderassa sijaitsevan temppelin, joka oli omistettu rakkauden, kauneuden, aistinautintojen ja musiikin jumalattarelle Hathorille. Temppelin rakennustyöt viimeisteli suvun viimeinen hallitsija Kleopatra VII (viereisessä kuvassa yhdessä - pienikokoisena aikuisena esitetyn - poikansa Caesarionin ja tämän isän, erään Gaius Iulius Caesarin kanssa). Nykyinen historiantieto kertoo, että Kleopatra VII oli yksi kyvykkäimmistä Egyptin hallitsijoista pitkään aikaan. Loppujen lopuksi naapuriksi asti levittäytynyt kyltymätön ja raaka sotilasdiktatuuri vain osoittautui liian ahneeksi ja liian voimakkaaksi. Kleopatra VII teki itsemurhan ja muutamaa vuosisataa myöhemmin kristilliset kiihkoilijat turmelivat Denderan temppeliä ruhjomalla järjestelmällisesti kaikkien ihmisten ja jumalien kuvien kasvot. Kleopatra VII:n maineen turmeli se, että historian kirjoittivat kyseisen sotilasdiktatuurin despoottien nöyrät palkolliset. Egypti itsenäistyi seuraavan kerran vasta 1900-luvulla (jaa.).
Kleopatra VII:n hallituskauden aikana oli kulunut jo satoja vuosia siitä kun Egyptiä oli viimeksi hallinnut egyptiläistä sukua ollut hallitsija - Kleopatran ajan egyptiläisille vähintään yhtä kaukainen ja hämärä hahmo kuin vaikkapa Ruotsin kuningas Kaarle XI meille 2000-luvun (jaa.) suomalaisille. Viimeiset egyptiläiset faaraosuvut olivat jotakuinkin antiikin Kreikan suuruudenpäivien aikalaisia.
Kleopatra VII:n hallituskauden aikana oli kulunut jo tuhatkunta vuotta Wasetin suuruuden päivistä Egyptin "uuden valtakunnan" pääkaupunkina. Amenhotep III:n, Ramses IV:n ja Hatšepsutin kaltaiset hallitsijat olivat Kleopatran aikalaisille yhtä kaukaisia ja hämäriä hahmoja kuin vaikkapa Harald Sinihammas, Olavi Pyhä ja Rurik meille 2000-luvun (jaa.) suomalaisille. Ipet-Isutin (Karnakin) temppeleissä palveltiin yhä vanhoja jumalia - yhtä historiallisissa puitteissa kuin 2000-luvun suomalaiset palvovat keskiajan jumalaa keskiaikaisissa kivikirkoissa.Wasetin loistonpäivien takia Luxorissa nykyäänkin käydään. Suomalaiset käyvät Luxorissa myös siksi, että Waltarin Sinuhe egyptiläinen sijoittuu juuri näihin aikoihin: 18. ja 19. dynastian taitekohtaan 1300-luvulla eaa. Tässä vaiheessa Egyptillä oli edessään vielä tuhatkunta vuotta suurvalta-aikaa. Melkoisen ainutlaatuinen saavutus - moisiin aikakausiin (suurin piirtein ja suurimman osan ajasta) yhtenäisenä valtakuntana on pystynyt myöhemmin vain yksi maa, Kiina.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Nimitys "Uusi valtakunta" tarkoittaa sitä, että sitä edelsi "Vanha valtakunta" ja, näiden kahden välissä vielä "Keskivaltakunta".
Vanhan valtakunnan tunnetuin monumentti ovat Gizan kolme pyramidia lähellä valtakunnan pääkaupunkia Memfisiä, nykyisen Kairon kupeessa. (Vieressä osasuurennos kuvasta, joka on otettu lentokoneen ikkunasta, lähes 11 kilometrin korkeudesta.) Ne oliva tietenkin olemassa Wasetin ja Uuden valtakunnan suuruuden päivinä, mutta silloin niillä oli ikää jo hyvinkin toistatuhatta vuotta. Suurimman pyramidin rakentanut faarao Khufu oli wasetilaisille yhtä läheinen ja tuttu hahmo kuin meille ovat vaikkapa Pipin Pieni tai Kaarle Suuri. Memfiin ja Wasetin väliset viitisensataa kilometriäkin olivat siihen aikaan paljon pidempi etäisyys. Kleopatra VII:n aikalaisille Khufun valtakunta oli yhtä läheistä historiaa kuin Rooman tasavalta meille.Mutta ei siinäkään vielä kaikki. Eivät ne pyramidit tyhjästä ilmestyneet. Niilin jokilaakson kulttuurilla oli jo Khufun aikana käsittämättömän pitkä historia. Vanhimmat säilyneet kirjalliset dokumentit ovat lähes kahdeksansataa vuotta Khufua vanhempia - niiden kirjoittajat ovat olleet Khufulle yhtä läheisiä kuin ruotsista suomeen hyökänneet ristiretkeläiset tai Pyhä Birgitta meille. Vanhimmat löytyneet merkit Niilin jokilaakson asutuksesta ovat peräisin (Khufun näkökulmasta) vielä kaksi kertaa aikaisemmalta ajalta, jostakin vuoden 4000 (eaa.) tienoilta.
Maantieteellisesti Egypti on aivan järjetön paikka. Käytännöllisesti koko maa on täysin asuinkelvotonta autiomaata, on ollut tiettävästi jo viimeiset 8000 vuotta. Keskellä tätä ei-mitään on yhtäkkiä iso, yksinäinen joki, joka virtaa kaukana, kaukana etelässä sijaitsevilta vuorilta ja järviltä kaukana pohjoisessa sijaitsevaan merenrääpäleeseen. Joen mukanaan kuljettama lieju levisi tulva-aikaan korkeintaan kilometrin-parin levyiselle kaistalle rantojen molemmin puolin ja synnytti sinne läpitunkemattoman suoalueen, moskiittojen, krokotiilien, syömäkelvottomien kaislojen sekä seisovavetisissä lammikoissa kasvavien ja toukkavaiheessaan nisäkkäissä loisivien bilharzia-halkiomatojen valtakunnan. Ihmisten on täytynyt olla todella epätoivoisia asettuakseen asumaan tuollaiselle jumalten hylkäämälle seudulle.
Niin he olivatkin, sikäli kuin nykyään tiedetään. Jonkin aikaa viimeisimmän jääkauden jälkeen ilmaston kummallinen oikku oli muuttanut nykyään Saharana tunnetun autiomaan joksikin aikaa melkoisen vehreäksi savannialueeksi, arvatenkin juuri sellaiseksi seuduksi jolta itäafrikkalaisperuinen Homo sapiens on alun perinkin kotoisin. Ravintoa oli runsaasti, ihmisten määrä kasvoi ja syntyi mahdollisesti paimentolaisuuttakin harjoittanut kulttuuri, joka jätti jälkeensä runsaasti upeita kalliomaalauksia elämästään.
Tätä paratiisia ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Vain muutamassa sadassa vuodessa Sahara alkoi uudestaan kuivua aavikoksi. Paimentolaisten oli joko sopeuduttava tai yritettävä muuttaa muualle. Uudenlaisiin oloihin sopeutuneista tuli ehkä nykyisten tuaregien esi-isiä. Osa muutti etelään ja sulautui sikäläisiin kulttuureihin, osa länteen tai pohjoiseen berberikulttuuriksi. Ja jotkut lähtivät itään, yksinäisen joen rantasoille.
Elannon repiminen suolta vaatii ihmiseltä juuri niitä ominaisuuksia, mistä voimme olla ylpeitä.
- Kekseliäisyyttä: piti nimittäin kehittää aivan uudenlainen, ennennäkemätön ravinnonhankintatapa, jota nykyään kutsutaan "maanviljelykseksi".
- Yhteistyökykyä. Ei Jussi kuoki kerran vuodessa vettä saavasta suosta peltoa yksin, ei millään ilveellä. Siihen tarvitaan kavereita, eikä kavereita jätetä. Tarvitaan joku, joka seuraa päivien ja vuodenaikojen kulkua, jolloin kaikki muutkin tietävät minä päivinä se seuraava tulva on odotettavissa. Kun porukka kasvaa riittävän isoksi, tarvitaan tyyppejä, jotka "oikean" työn tekemisen sijaan huolehtivat siitä, että oikeat ihmiset ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan - oman aikansa projektipäälliköitä.
- Huomattiin myös, että homma toimi paremmin, jos kaikki eivät tehneet vähän kaikkea vaan tyypit tekivät sitä mitä parhaiten osasivat.
- Niin, ja koska ihmisellä on ikuinen ikävä ihmisten luo, keksittiin siinä sivussa myös kaupunkikulttuuri.
- Kun homma oli saatu toimimaan hyvin, ihmisille jäi jopa vapaa-aikaa niinä kausina, jolloin pellot eivät vaatineet huolenpitoa. Piti keksiä tekemistä siksikin aikaa, ja tarvittiin nimenomaan sellaista puuhaa, joka pitäisi porukkahenkeä vahvana ja tuottaisi jotakin konkreettista tulosta, josta mukana olleet voisivat olla ylpeitä: "Katohan poika, isi teki kaverien kanssa tuon." Niilin entisillä soilla keksittiin ruveta tekemään komeita hautoja edesmenneille projektipäälliköille.
Haudat rakennettiin aina joen länsirannalle, sille suunnalle mistä ihmiset olivat yksinäiselle joelle niin kauan sitten saapuneet. Eivät he enää alkuperäänsä muistaneet sen paremmin kuin suomalaisetkaan muistavat sitä, mistä alkuaan ovat kotoisin. Tai ehkä muistivatkin: Heille länsi, autiomaa, oli Kuolleiden valtakunta.
