Eilisiltainen "Kääntäjän ääni" -tilaisuus veti KOM-ravintolan jokseenkin tupaten täyteen. Ja syystä. Helene Bützowin, Tapani Kärkkäisen ja juontaja Vilma Melasniemen puolitoistatuntinen juttutuokio vetosi selvästi muihinkin kuin meihin ammattikääntäjiin (joita kyllä yleisön seassa oli kohtuullinen prosenttiosuus).

Nyt on vain ongelmana se, että "nämä pitäisi lukea mahdollisimman pian" -virtuaalikirjapinoon paukahtivat sekä Yövartio että Hutsula. Eivätkä ne ole aivan lyhkäisiä kumpainenkaan. Odottelen sitä paitsi parhaillaan, että postilaatikkoon kolahtaisi muuan kirja, jonka joudun lukemaan (ja pohtimaan) hyvissä ajoissa ennen ensi viikon torstaita, jolloin minulla pitäisi olla siitä mielellään painavahkoa, tiivistä ja oivaltavaa sanottavaa.

(Kyseisessä virtuaalipinossa on muuten vieläkin ainakin yksi kirja, jonka hommasin Alshainin tekovaiheessa ajatellen, että luen sen pikimmiten saatuani oman kirjan valmiiksi: China Mievillen Iron Council. Perdido Street Stationin sain pinosta luettua, ja tykkäsin melkoisesti, en tosin yhtä paljon kuin Mieville-kiinnostukseni aloittaneesta The Scarista.)

Keskustelu sivusi taas kerran sitä, miten paljon internetin olemassaolo on helpottanut kääntäjän työtä - tai ehkä pikemminkin nopeuttanut: detaljien tarkistaminen käy vähän sukkelammin kuin kirjepostin, kirjastojen läpiplaraamisen ja kaukolainausten aikaan. Kirjailijankin saattaa saada kiinni sähköpostitse ja kysyä suoraan, mitä kuttua tämä tässä on nyt olevinaan. Kääntäjien omilta postituslistoilta voi saada hyviä vinkkejä siitä, mistä visaisessa termiongelmassa mahtaisi olla kyse ja kenelle asiantuntijalle ehkä kannattaisi soittaa. Tai ongelma saattaa kuulua jonkun listaa lukevan kollegan harrastuspiiriin: olen itsekin monet kerrat siirtänyt omat tekemiseni hetkeksi syrjään ja tarjonnut kaveriapua esimerkiksi musiikki-, tähtitiede- ja purjelaivaongelmissa.

Netin (ja postituslistojen) terapeuttinen käyttö vähentää näköjään myös kustannustoimittajien paineita, jotka eivät enää joudu kuuntelemaan ainakaan niin pahoja vuodatuksia turhautuneilta kääntäjiltään näiden itkiessä tehtävän vaikeutta ja mahdottomuutta.

Sekä Yövartio että Hutsula ovat myös loistavia esimerkkejä siitä, miten kääntäjä joutuu pohtimaan suomennoskielen sanastoa ja ilmaisutapoja. Molemmissa on kyse alakulttuurista, jolla on alakulttuurien tapaan oma slanginsa, omat tapansa ilmaista asioita. Tai olla ilmaisematta, Yövartion sodanaikaisen Lontoon tapauksessa. Molemmissa kieli joutuu tekemään myös epookkia, kirjan tapahtumien ajankohtaa. Sanontojen ja sanaston suhteen pitää olla tarkkana - toisaalta vasta ilmestyvän kirjan kieltä ei voi muumioida miksikään muinaisjäänteeksi. Viisikymmentä vuotta vanhoja kirjoja ja käännöksiä voi toki käyttää innoittajana, mutta sen ajan kirjallinen suomenkieli ei yksinkertaisesti toimisi uuden käännöksen kielenä. Uuden suomennoksen on oltava hyvää, modernia ja sujuvasti luettavaa kieltä, joka kuitenkin välittää vaikutelman uskottavasta ajankuvasta viisikymmentä tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Siteeratakseni (ulkomuistista) erästä lapsuuteni suosikkikirjoista: "Kieli on notkea elin, ja sanoja on monenlaisia."