Nautin kovasti rauhallisista päivistä, jolloin on tilaisuus rytmittää tekemisiä - sekä töitä että epätöitä - sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että aamupäivät sujuvat perin rauhallisesti ja rupean vakavissani tekemään töitä vasta puolen päivän jälkeen. Tämä on ollut yksi syy siihen, miksi onnistuin viime keväänä niin sujuvasti sisällyttämään lähes joka arkipäivän ohjelmaani reippaan kävelyn Malmille ja kilometrin uimalenkin. Tähän kulunut aika ei nimittäin ollut mitenkään erityisen pahasti poissa tehokkaasta työajasta. Liikunnan tuottama mukava pikku endorfiinikänni vielä edisti työhän ryhtymistä sitten kun pääsin uimareissulta kotiin ja sain aamiaisen syötyä.
Tämä liikuntalisä joutui ongelmiin vähän toista kuukautta sitten, kun nilkkani kipeytyi. Lääkärikään ei oikein keksinyt syytä: reuma- ja kihtikokeet eivät paljastaneet mitään, eikä homma tainnut sitten olla niveltulehduskaan. Nilkka kesti aika hyvin kävelyä ja rasitusta, mutta sen jälkeisen huilaamisen jälkeen saattoi olla todella kipeä. Vaikka minulla olikin Egyptin reissulla lääkkeitä mukana, Kuninkaiden laaksossa, Hatšepsutin temppelillä ja Memnonin kolosseilla vietetyn päivän jälkeen olin kyllä melkoisen rampa. Kävelemisen lisäksi nilkka on kipeytynyt myös uidessa - mielenkiintoista kyllä, pahemmin selkäuinnissa kuin kroolauksessa - joten vaivan parantelemiseksi olen pitänyt monen viikon uima- ja taiji-taukoa. Nyt nilkka tuntuu paljon paremmalta - kipeytymistä on tapahtunut vain satunnaisesti - joten lienee aika vähitellen ja varovasti aktivoitua, viimeistään sen jälkeen kun olen käynyt fysioterapeutin juttusilla. (Parinkymmenen elopainokilon pudottaminen luultavasti auttaisi sekin asiaa, mutta ei kovin nopeasti.)
Mielenkiintoista on, että liikuntatauko ei ole vähentänyt fyysisen tekemisen tarvetta. Olenkin polttanut energiaa edistämällä projektia, joka olisi luultavasti ilman nilkkavaivaa roikkunut keskeneräisenä paljon kauemmin. Nyt se on edennyt siihen vaiheeseen, että uskalsin merkitä siihen nimikirjaimeni:
Esittelen kapineen tarkemmin sitten, kun viimeinenkin lukuisista lakkakerroksista on kuivunut, kaikki osaset on ruuvattu, kolvattu ja liimattu paikoilleen, ja vekotin on muutenkin täydessä käyttö- ja edustuskunnossa. Viikon-parin kuluttua, luulisin.
Rauhallisten aamupäivien periaate edellyttää myös, että työpäivää on tarvittaessa mahdollista jatkaa vähän illemmaksikin. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että ei ole aivan yhtenään iltamenoja - mikä puolestaan on ristiriidassa aktivoituneen järjestötoimintaharrastuksen kanssa. Taannoisen bloggauksen "Tunne omat rajasi" -kurssi olisi todella tarpeen, vaikka en minä sentään kaikkeen suostu. Jotkut järjestöt jäävät väistämättä sivummalle ja pysyttelen niissä korkeintaan passiivisena rivijäsenenä, vaikka sinänsä olisikin mukavaa olla kehittämässä toimintaa päättävällä tasolla - etenkin kun oikein kysellään kiinnostusta moiseen. Ei auta, aikaa ei ole rajattomasti, ja minun pääni tarvitsee myös tyhjäkäynnin ja löysäilyn kaltaista palautumista ehkä keskimääräistä enemmän. Ja syksyllä saattaa olla edessä, oman kirjan kirjoittamisen sivussa, kiivaanpuoleinen aktiviteettijakso.
Eilisiltainen kotoapoistumis- ja sosiaalistumisrupeama ei ollut järjestötoimintaa, vaan vierailu vantaalaisessa nuorten sanataideryhmässä kertomassa Nedujen syntyprosessista. En ole itse koskaan osallistunut minkään kirjoittajaryhmän kokouksiin enkä hirveästi saanut koulutustakaan kirjoittamisessa (ellei Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaaria tai Kirjailijaliiton koulutuspäivää lasketa), joten tilaisuus oli minulle aivan uusi kokemus. Miellyttävä kokemus olikin - porukka oli sympaattista, hauskaa, kiinnostunutta ja innostunutta. Ilta ei sitä paitsi pyörinyt pelkästään minun ympärilläni, vaan pääsin välillä kuuntelemaan ryhmäläisten hilpeitä kolmen minuutin pika-scifitarinoita. Mainiota - tuollaisiin tilaisuuksiin minua saa kutsua toistekin!
