En oikein juuri nyt usko, että kannattaa kauheasti olla huolissaan siitä, ettei nuoriso lue kirjoja. J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjan on kahlannut aivan ilmeisesti läpi melkoinen joukko nuorisoa – ja aikuisiakin – eikä se totisesti ole ihan pieni, kevyt eikä yksinkertainenkaan rupeama. Ei etenkään, kun jotkut sarjan alkuvaiheissa esitetyt ongelmat ratkeavat vasta yli neljätuhatta sivua myöhemmin. Yhtenäinen kokonaisuus tämä on. Ainakaan viimeinen osa ei tosiaankaan toimi ilman edellisten kirjojen lukemista.Kuten monet ovat kommentoineetkin, kirjojen tyyli kyllä muuttuu sarjan edetessä – mikä on vallan luontevaa, kun päähenkilökin, ja päähenkilön ajatusmaailma, muuttuvat yksitoistavuotiaasta lähes kahdeksantoistavuotiaaksi. En ole lukenut alkuteosta, mutta käännösten kohdalla tämä tyylinmuutos korostuu nimissä. Ensimmäisen osan kirjoitustyylissä monet täysin luontevilta tuntuneet nimiratkaisut ovat sarjan loppupäässä jotenkin... lapsehtavia. Hieman. Mutta minkäs teet. Johdonmukaisuus on kuitenkin tällaisessa kokonaisuudessa tärkeämpää. Toisaalta tietty lapsehtavuus sopiikin kirjan maailmaan.
Minun silmiini kirjan maailmasta jäi mieleen jonkinlainen, vähän tolkienmainen kaipuu (kuviteltuun) menetettyyn aikaan, jolloin elämä oli selkeää, yhteisöt ja yhteiskunnat mutkattoman suoraviivaisia – ja, ennen kaikkea, se mikä oli pahaa, oli Oikeasti, Aidosti, Perimmäisen Pahaa ilman mitään epävarmuuksia. Pahuus on aina kiinni yksilöistä: kun pääpahan tuhoaa, kaikki ratkeaa. (Eräänlainen "kun Saddam/Hitler/Mao/Chavez/Castro/Dalai Lama/Bush saadaan pois pelistä, kaikki muuttuu hyväksi" -teoria siis.) Paha on helppo tunnistaa – Pahat ovat yleensä rumia tai ainakin omituisen näköisiä, selvästi toisennäköisiä kuin tavalliset ihmiset – eikä pahoilla ole muuta motiivia pahuudelleen kuin että Pahuus on kivaa ja hienoa. Jostakin rivien välistä voi myöskin kaivaa edellisen johtopäätöksenä epämiellyttävän ajatuksen siitä, että toisennäköisiä on luvallista koulukiusata, koska heistä tulee aikuisena kuitenkin väistämättä pahoja.
Tätä voi kyllä toisaalta pitää Rowlingin rivienvälien tahallisena väärintulkintana. Etenkin sarjan loppupuolella koko velho- ja noitayhteisö näkyy vähitellen eräänlaisena koulu-, työpaikka- ja kotikiusattujen turvayhteisönä, joka on kadonnut meiltä jästeiltä maan alle juuri suojellakseen itseään kaikkea poikkeavaa kiusaavilta ja rääkkääviltä pissipäiltä.
(Vanhana Babylon 5 -fanina tulee tässä kohtaa mieleen tietysti ko. sarjan telepaatit.)
Rowling olisi oikeastaan voinut kirjoittaa koko tarinan minämuotoon Potterin kertomana. Muut hahmot jäävät selkeästi yksiulotteisimmiksi ja kasvavat sarjan mittaan paljon Harrya vähemmän. Potterista kehittyy puolestaan nolostuttavankin uskottava teini ristiriitaisine haluineen ja tarpeineen. Seksuaalisuus ei tule mukaan erityisen vahvasti, vaan iho- ja sukupuoliasiat jäävät enimmäkseen romanttisten teini-ihastuksien ja -rakkauksien tasolle – monessa kohtaa suorastaan kiusallisen paljon. Erään keskeisen henkilön lähisukulaisen voi tulkita tulleen lapsena raiskatuksi, mutta tämäkin on pääteltävä asiayhteydestä ja traagisista seurauksista. No sex please, we're British.
Niin, brittiläisyys näkyy tekstissä kyllä muutenkin varsin vahvasti. Angloamerikkalainen ksenofobia on vahvasti mukana: silloin harvoin kun ulkomaalaisia päästetään mukaan, he ovat joko tyhmiä, koomisia tai vaarallisia, usein vähintään kahta kolmesta. (Velhokoululaisten nimistä päätellen joukossa on monia, öh, siirtolaistaustaisia oppilaita. Heidät kyllä lasketaan tasaveroisiksi. Mutta hehän ovatkin selvästi vähintään toisen sukupolven brittejä – eivät anglit, saksit, keltit ja normannitkaan ole saarilla sentään maailman tapista asti asuneet.) Muutama eurooppalainen ulkomaa mainitaan nimeltä, yksi pohjoisafrikkalainenkin. Mutta kovin vähän tämä kansainvälisiä sopimuksiakin jo vuosisatoja sitten tehnyt velhoyhteisö tuntuu olevan rajojen yli toistensa kanssa tekemisissä. Ilmeisesti lähinaapurimaidenkin velhot vain katselevat hajamielisen puolikiinnostuneina syrjästä, kun kantakirja-Paha kaappaa avoimesti vallan Britanniassa. Englantilaiselle olisi epäilemättä kammottava ajatus, että joku ulkkarikansojen liittouma ryhtyisi yhteistoimin sotaan Pahan Akselia vastaan – Englannissa.
Brittiläisen yhteiskunnan tiukka, vasta viime vuosikymmeninä murtuillut sääty-yhteiskunnan perinne näkyy sekin. Kuvitellun menneisyyden ilmeisestä kaipuustaan huolimatta Rowling laskee tosin Pahuuden piiriin myös puhdasrotuisuuden puolustajat – mutta brittinä hän yhdistää sen lähinnä natseihin (siis ulkkareihin) enemmän kuin siihen, että Harry Potter itse on saanut Pyhän Tehtävänsä jo vanhemmiltaan, jos ei syntyessään niin viimeistään vuoden ikäisenä.
Eräänlaisia ulkkareita ovat myös jästit. Dursleyn perhe on loppujen lopuksi jokseenkin ainoa pahisryhmä, jota ei liitetä Voldemortin Pahuuden piiriin. Silti he ovat vilpittömästi, aidosti pahoja. Sarjan loppupuolella kuvio rakoilee parina hetkenä ja miltei ehtii lupailla jotakin kiinnostavaa, mutta lakaistaan melkein saman tien näkymättömiin ja selittämättömiin.
Mutta ehkä tämäkin johtuu teini-ikäisen Harryn näkökulmasta. Epilogissa ohimennen mainittu pieni jälleennäkeminen junalaiturilla voitaneen ehkä tulkita näinkin. Teinivuosina on kovin helppoa uskoa absoluuttiseen Pahaan, mutta useimmat meistä kasvavat siitä aikaa myöten ohi. Onneksi.
Tai ehkä minä olen vain elänyt niin suojattua, turvallista elämää.
