Ensin Rokia Traoré ja Richard Thompson Juhlaviikoille, nyt vielä John Hiattkin on tulossa kesällä Helsinkiin! Jes!
Hiatt on pitkän linjan laulaja/lauluntekijä, jolle omat levyt ovat ainakin aika ajoin olleet sivubisnes ja varsinainen leipä on tullut muiden artistien levyttämistä covereista: "A Thing Called Love" (Bonnie Raitt), "Have A Little Faith In Me" (ainakin Joe Cocker) ja mitä niitä onkaan – no, samaan sarjaan voi laskea ainakin B. B. Kingin ja Eric Claptonin yhteishitin "Riding with the King".
Itse tutustuin Hiattin musiikkiin, kun silloin vielä (musiikillisesti) hengissä ollut Radio City alkoi vuonna 1987 soittaa "Memphis in the Meantimeä", tuota mainion letkeää leikittelyä Chuck Berry -klassikon "Memphis, Tennessee" musiikillisilla ja tekstillisillä teemoilla: laulun minä yrittää selittää kantritähti-wannabelle tarvitsevansa lomaa steel-kitaroista ja cowboy-hatuista, joten hän piipahtaa Nashvillestä saman osavaltion rock'n'roll -pääkaupunkiin: "Sure I like country music / I like mandolins / But right now I need a Telecaster / through a Vibrolux turned up to ten..."
(Soittamisen harrastajat ovat tietysti aina herkkiä tuollaiselle namedroppingille – mutta toisaalta tunnistavat sen mielikuvan mitä tuolla kamamerkkien luettelemisella haetaan.)
Laulun myötä kaupasta tarttui hihaan Bring the Family -albumi, joka osoittautui oivaksi kohdaksi tutustua Hiattin tekemisiin. Kyse oli hänelle itselleenkin eräänlaisesta uudesta alusta pitkän päihdeongelmakierteen ja traagisesti päättyneen avioliiton jälkeen. Albumi oli äänitetty neljässä päivässä kokoonpanolla, jossa Hiattin lisäksi soittivat slide-kitaristi Ry Cooder, basisti Nick Lowe ja rumpali Jim Keltner (jotka joitakin vuosia myöhemmin liittivät voimansa uudelleen yhteen Little Village -nimellä ja ehtivät käydä Puistobluesissakin heittämässä mainion keikan ennen kuin hajosivat). Hiattin musiikki onkin aina ollut parhaimmillaan tällaisissa pienissä "yhdellä otolla sisään" -jutuissa, joissa hänen blues- ja kantrijuurensa pääsevät parhaiten esille: hänen keikkabändissään (joka soitti myös seuraavalla Slow Turning -levyllä) slideä soitti tuohon aikaan aivan huikea muusikko nimeltä Sonny Landreth, jonka tekemisiä kannattaa myös kuunnella.
Juurevien lauluntekijätaitojen lisäksi Hiattissa minuun on aina vedonnut hänen lauluäänensä. Minä olen itse jokseenkin kehno ja kapea-alainen laulaja. John Hiatt on tavallaan myös, mutta hän on löytänyt tapoja kääntää äänen puutteet hyödyksi ja saada puolipuhuvan njäähhähtävän tyylinsä kuulostamaan rehdiltä, kodikkaalta ja luontevalta – siinä määrin, että en osaa enää oikein suhtautua parempien laulajien hänen lauluistaan tekemiin covereihin. Ne tuntuvat jotenkin... teennäisiltä.
Tämän kuun lopulla ilmestyy Hiattin uusi levy Same Old Man. Keikka on 30. heinäkuuta – valitettavasti vain Finlandia-talolla, jonka akustiikka on alvaraaltomaisen ala-arvoinen. Mutta tällä kertaa se tuskin haittaa.
