Suunnitellessamme häitä vuoden 2000 alkupuolella pyysin (uus)sukulaiseni Mikaelin musisoimaan. Vaikka hänet tunnetaankin parhaiten sportmetallia soittaneesta, mainiosta Kyyria-yhtyeestä, olin kuullut hänen esiintyvän myös akustisesti ja soittavan juuri sopivaa juhlamusiikkia varsinaisten ohjelmanumeroiden oheen, ja sellaista häissämmekin tarvittiin. Mikael suostui tekemään reissun Pohjois-Karjalaan ja otti vielä mukaan kaverinsa Johnin. Olin pyytänyt heiltä myös jonkinlaista häämarssia. Junamatkalla he päätyivät Beatlesin "Lucy in the Sky with Diamondsiin" ja soittivat kavereille saadakseen sanat. Laulu toimi tehtävässään hienosti, samoin Mikaelin ja Johnin muukin setti. Heilläkin tuntui olevan hauskaa – häiden tarjoilusta vastanneet Kiihtelysvaaran martatkin olivat tyytyväisiä, sillä heidän siivoillessaan häätaloa puoliltaöin Mikael ja John pelmahtivat esittämään heille serenaadeja.

JohnMcGregor1.jpg

Muinoisen tilapäisduon toinen puolikas John McGregor esiintyi tänään Kaisaniemen Maailma kylässä -festivaaleilla – sopivasti juuri kahdeksanvuotishääpäivänämme. Hänen kaksi levyään ovat soineet kotosalla varsin usein, ja lämpimänhauras, suomenkielinen, kantri- ja folkvaikutteinen musiikki toimi kauniisti livenäkin. Lisäviehätystä toivat viittomatulkit, joiden voimalla sana muuttui likimain tanssiksi.

Lauantain esityksistä ei tullut työkiireiden vuoksi poikettua kuuntelemaan kuin Dissidenteniä, joka on ollut levyiltä tuttu jo pitkään. Perustrio täydentää kokoonpanoaan aina kulloistenkin projektien mukaan muilla muusikoilla: eilisen setin perusteella uusi Tanger Sessions -levy vaikuttaa vallan kiinnostavammalta. Soitossa oli verevyyttä ja minun diggailemiani arabimusiikkiaineksia riittämiin. Värttinääkin oli pitkästä aikaa kiva nähdä, vaikka mielikauteni bändin pitkällä uralla olikin joskus niihin aikoihin 90-luvun alkupuolella, kun bändiin liittyi rumpali mutta äänessä oli edelleen viisi laulajaa. Ja laulutekstit olivat muutakin kuin vain kauniisti soivia sanoja.

Viikonlopun riemukkain esitys oli joka tapauksessa Tijuana Taxi ja heidän vieraileva solistinsa, ikisankarini M. A. Numminen. Tarvitseeko perustella? Tuskin. Tämän riemastelun jälkeen sinänsä kiinnostava Mamani Keita (olenko muuten maininnut diggailevani malilaisista laulaja/lauluntekijöistä?) kuulosti väistämättä laimeammalta. Sitä paitsi hänellä oli bändissään turhan monta tekniikan ihmelasta, jolloin jo valmiiksi yhdelle riffille perustuneet laulut venyivät ja vanuivat muodottomiksi kun niitä jatkettiin tarpeettomilla ja enimmäkseen täysin tyhjänpäiväisillä instrumenttisooloilla.

Festivaalikesä on alkanut siis vallan mainiosti.  Jatkoa seuraa.