Aivan, edellisessä kirjoituksessa harjoitettu digijärkkäripohdiskelu johti hankintapäätökseen (Tuuli, kiitos kommentista!). Naapurin Roosa suostui ystävälliseksi ja kärsivälliseksi ensimalliksi. Päädyin Canon EOS 450D -malliin, jossa tuntui olevan kaikki ne ominaisuudet mitä arvelin tarvitsevani – mm. LiveView, jota noilla tähtikuvauspalstoilla kehuvat ehdottoman hyödylliseksi – ja melkoinen mokoma muita. Voi hyvin olla, että vielä muutaman vuoden päästäkin vastaan kamerasta kysyjille tyyliin "emmä tiedä, mä just hommasin tän, emmä ole vielä ehtinyt perehtymään".
Samalla tuli kaivettua esiin joskus 1980-luvun lopulla hankittu Olympus OM-10. Filmiä ei ollut, mutta jo pelkkä etsimen läpi katseleminen toi upean tunteen siitä, että käsissä oli oikea kamera, sen jälkeen kun valokuvaus on monta vuotta tapahtunut ainoastaan digipokkarin lcd-näytön välityksellä. Canonin etsin... no, onhan siinä komeutta ja hienoutta ja kaikenlaista informaatiota, mutta ei se ole samanlainen proon näköinen leikkokuvaetsin kuin kaikissa järkkäreissä oli siihen aikaan, kun valokuvaus minua kuumotteli nuorena.
Myös kädessä tuntuu erilaiselta. Olympus oli oman aikansa järkkäriksi pieni ja kevyt, mutta silti siinä on massaa ja metallia. Massiivinen pumppuzoomkin tuntuu kädessä hienomekaaniselta mestariteokselta. Canon tuntuu... muoviselta. Objektiivejaan myöten. Keveys on tietenkin plussaa käytännössä ja kameraan käytetyt muovit luultavasti varsin korkealaatuisia ja kestäviä, mutta kyse onkin vaikutelmasta.
Kieltämättä kameroissa on sama piirre kuin soittimissa: vaikutelma instrumentista kädessä vaikuttaa usein merkittävästi lopputulokseen.
Pohdin silti, mitä tekisin Olympukselle. Sen verran olen kyllä laiskistunut, että tuskin tulen kuvaamaan sillä jatkossa juurikaan, korkeintaan halutessani jotain spesiaalia (ja sellaisen tarve ei välttämättä tule kovin usein). Jos jollakulla on kiinnostusta ostaa hyvälaatuinen automaatti-analogijärkkäri, niin voin mielihyvin luovuttaa tuon pölyä keräämästä aktiivikäyttöön.
