Lionel Shriver: Poikani Kevin
(We Need to Talk about Kevin, 2003; suomentanut Sari Karhulahti, Avain 2006)

(Alla olevassa tekstissä saattaa hyvinkin olla asioita, joita jotkut pitävät spoilereina. Ollos varoitettu.)

Luulen että useimmat vanhemmat pelkäävät yksittäisten tekojensa vaikutusta lastensa kasvuun ja tulevaisuuteen – ja jos lapsi tulee tehneeksi jotakin pahaa, pohtivat sinnikkäästi, mikä heidän tekemänsä virhe on siihen johtanut. Lionel Shriverin kirjan kertojapäähenkilöllä, newyorkilaisella Eva Khatchadourianilla on siihen tavallistakin enemmän syytä.

Poikani Kevin on kirjeromaani: Eva käy kirjan viisisataa sivua yksipuolista kirjeenvaihtoa entisen miehensä kanssa, pohtii heidän keskinäistä suhdettaan, avioliittoa, lasten syntymiä ja heidän kasvuaan, pohtii miksi esikoispoika Kevin syyllistyi teini-ikäisenä karmaisevaan, veriseen, harkittuun rikokseen. Tai ainakin on pohtivinaan. Pääosin Shriver onnistuu aika hyvin kirjeromaanimuodon kanssa. Teksti on enimmäkseen uskottavan poukkoilevaa, päivän sattumuksista siirrytään niistä mieleen tuleviin tapahtumiin. Uskottavuutta tosin rassaa melkoisen myllytyksen läpi käyneen Evan tekstin selväjärkisyys ja muutaman kirjeen päättyminen cliffhangeriin. Nykyään kirjojen luvut on turhan usein tapana päättää televisiosarjajakson tavoin jännittävään kohtaan, mikä ei mielestäni kirjan tapauksessa ole miellyttävää: "luku" ei olekaan enää sopiva jakso kertaistumalla läpikäytäväksi, vaan kirjailija melkein pakottaa lukijansa lukemaan vielä vähän eteenpäin – ja jättämään tekstin lukemisen mieluummin johonkin luvun keskikohdan suvantovaiheeseen. Kirjeromaanissa tällainen tyyli on erityisen häiritsevää, onneksi Shriver sortuu siihen vain muutamia kertoja.

Periaatteessa kirjan asetelma on oikeastaan aika näytelmällinen: on koti (ja vankilan tapaamishuone), äiti, isä ja kaksi lasta, sekä muutama silloin tällöin putkahteleva sivuhenkilö ja -paikka. Näin suppealla näyttelijäkunnalla jokainen rooli on elintärkeä, ja kirja kantaa tasan henkilöhahmojen uskottavuuden verran, etenkin kun juoniasetelma paljastetaan avoimesti jotakuinkin alusta alkaen (erästä loppujen lopuksi varsin vähäpätöistä ja hyvin helposti jo varhaisessa vaiheessa arvattavaa detaljia lukuun ottamatta). Shriver ei ole kirjoittanut dekkaria, joten kyse ei olekaan mistään seikkailusta tai arvoituksesta: itse tiesin jo etukäteen tuon lopun "paljastuksen", enkä kokenut sitä oikeastaan kummoisenakaan spoilaantumisena. Tavallaan Shriverin teemana on vääjäämättömyys: ainakaan jälkikäteen tarkastellen (kuten Eva tekee) asiat eivät olisi voineet kehittyä mitenkään muuten.

Ongelmana onkin (minun mielestäni) ennen kaikkea Kevin. Hän tuntuu olevan jotakuinkin täydellinen Hollywood-pahisklisee. Hän on paha pohjimmiltaan, ei siksi että hänelle olisi tehty (oikeastaan) mitään väärää, tai että hän kokisi olevansa väärin ymmärretty tai oikealla asialla. Hän on ollut sitä syntymästään lähtien. Hän juonittelee ja hyökkää tavallisten ihmisten maailmaa vastaan, koska se on hänen luontonsa ja koska se on maailman ainoa asia josta hän nauttii, ei siksi että hänellä olisi mitään mielestään parempaa tarjottavanaan. Kuten Hollywood-natsit, Hollywood-kommarit tai Hollywood-terroristit.  Eva pohtii viisisataa sivua syitä Kevinin pahuuteen, mutta ei lopultakaan saa todettua muuta kuin että Kevin on paha siksi että hän on paha. Mitä vielä ärvöttävästi korostetaan nostamalla hänen rinnalleen traaginen luonnonlapsi-yltiöhyvis. Myös vanhempien asetelma on kuin suoraan kauden laitteimmasta katastrofielokuvasta: toinen yrittää koko ajan varoittaa, toinen sulkee silmänsä todellisuudelta ja luottaa poikansa perimmäiseen hyvyyteen ja kiltteyteen. Arvattavin seurauksin. 

Hetkittäin tuntui, että luin kirjaa eteenpäin vain saadakseni selville, että keikahtaako asetelma tästä jossakin vaiheessa aivan toisenlaiseksi: teksti antoi siihen mahdollisuudet. Erittäin hyvät mahdollisuudet. Mutta Shriver ei näytä halunneen niitä käyttää, vaan luottaa mieluummin vääjäämättömyyden vetovoimaan. Ehkä tarkoitus on lopultakin tuudittaa lukija ahdistuksen sijaan lempeään turvallisuudentunteeseen: meidän piltti oli lapsena hirmu kiltti, ei hän ole paha vaikka hänellä onkin nyt vähän vaikeaa. Tämä ei mitenkään liity meidän todelliseen elämäämme tai meidän todellisten lapsemme elämään, sillä eiväthän ole pahoja pohjimmiltaan. Se on vain romaani, fiktiota. Sisäsiisti, hyvin kirjoitettu satu, leppoisaa viihdettä joka (loppuun luettuna) ei luultavasti aiheuta kovin pahoja painajaisia eikä ahdistuskohtauksia.

Toivottavasti.