Ei ihan, mutta melkein. Richard Thompsonin setin nimittäin aloitti "Bathsheba Smiles", yksi ehdottomia lemppareitani. Eikä setti huonontunut senkään jälkeen: ohjelmisto kaarsi Fairport Convention kuusikymmentäluvun "Genesis Hall" -klassikosta viimevuotisen Sweet Warriorin lauluihin. Mukana oli muutamia yleisön toiveita (kuten ainoa tietämäni kelttiläinen prätkäeepos "1952 Vincent Black Lightning") ja melkoinen joukko juuri niitä Thompson-klassikoita, joita olin halunnutkin kuulla. Sekä muutamia sellaisia, joita en oikeastaan odottanut kuulevani, kuten "Shoot Out the Lights" – oli ollut vaikea kuvitella että niin vahvan ja aggressiivisen sähkökitarariffin varaan perustuva kappale toimisi kovinkaan hyvin ilman bändiä. Väärässäpä olin. En ole onnistunut näkemään Thompsonia koskaan ennen, enkä tiennyt miten intensiivinen esiintyjä hän pystyy olemaan yksinkin, yhden ainoan (elektro)akustisen kitaran säestyksellä. Huvilateltan kehno akustiikka puuroutti soundia jonkin verran, mutta ei onneksi tuhoisasti.Kuten Njassa muisti juonnossaan mainita, Thompson on monissa yhteyksissä valittu maailman kitaristien kärkijoukkoon. Se kuului, mutta ei negatiivisella tavalla. Hän on kyllin hyvä kitaristi osatakseen tukea soittotekniikallaan aina laulua ja sen sanomaa. Intensiteetti ei karannut mihinkään typeriin "katsokaa kuinka näppärä olen" -liirumlaarumsooloihin, vaan laulut ja niiden rakenteet pysyivät kasassa. Kunnioitettavaa. Soittotaito kuului huikeassa dynamiikan hallinnassa ja kiihkeässä rytmiikassa. Thompsonin kitaran säestyksellä olisi voinut aivan hyvin tanssiakin.
Thompsonin laulujen usein tummasävyiset, ahdistuneetkin tunnelmat eivät myöskään kerro siitä, miten leppoisan hyväntuulinen lavaesiintyjä hän osaa olla. Sippi vertasi Thompsonia viime kesänä näkemäämme Taj Mahaliin, eikä vertaus ole oikeastaan kovinkaan kaukaa haettu. Molemmat käyttävät likipitäen ensyklopedistä musiikin perinteen tuntemustaan luodakseen hyvin omintakeista ja esittäjänsä kuuloista musiikkia. Molemmat ovat valloittavia lavaesiintyjiä: Sippi ei ole erityisemmin pitänyt Thompsonin levyistä silloin kun olen niitä yrittänyt soittaa, mutta livenä sama ohjelmisto putosi paljon paremmin.
Ja ei, eilen ei kuultu 1000 Years of Popular Music -albumin vinkeää "Oops I Did It Again" -tulkintaa. Ensimmäinen encore päättyi lemppareihini kuuluvaan "I Misunderstoodiin" eikä Huvilateltan aikataulu antanut periksi toista encoreta, yleisön kiihkeistä yrityksistä huolimatta. No, kyllähän Thompsonia oli ehditty saada jo melkoisen tanakka kattaus. Jos tämän kesän konsertteja pitäisi pistää jonkinlaiseen järjestykseen, niin kyllä minä laskisin Thompsonin pyyhkineen suvereenisti lavaa sinänsä erinomaisella Neil Youngin bändin keikalla – jolla tosin oli lisäristinään täysin musiikinkuunteluun sopimaton Hjallis-halli.
Lämmittelijänä esiintynyt Ninni Poijärven juureva trio ei ollut sekään huono, joskin vertailu illan pääesiintyjään tuo helposti mieleen sellaisia kohtuuttomia adjektiiveja kuin "opistomainen" ja "ylikiltti". No, aika on loistava keino päästä liiasta akateemisuudesta eroon... enkä minä oikeastaan millään muotoa halua haukkua yhtyettä, jossa soittaa – ja hyvin soittaakin! – suuriin sankareihini kuuluva Olli Haavisto. En ollut tiennytkään, että Vanha Isäntä syntyi aikanaan nimenomaan Fairport Conventionin Ruisrock-keikan jälkitunnelmissa.
