Eilisiltainen Rokia Traorén Huvilateltta-keikka oli kertakaikkisen komea. Alkuun vaikutti, että Traoré pitäytyy levyjen hillityissä, hetkittäin miltei klassista tai jazzia hipovissa tunnelmissa. Mutta ei sittenkään; vähitellen laulut alkoivat kehittyä rauhallisista aluistaan dynaamisemmiksi ja tanssillisemmiksi, ja lopulta käynnissä olivat kunnon bileet. Loistava bändi osasi päästellä johtajansa komennossa ja kaikilla tuntui olevan hauskaa.
Tämä keikka olisi oikeastaan loistava vastaus, jos joku kysyisi minulta miksi ihmeessä minä olen innostunut malilaisista laulaja/lauluntekijöistä. Juuri siksi. Hienoja lauluja, paljon sävyjä, reipasta meininkiä. Melodioita ja väkeviä rytmejä. Kaikessa mukana aavistus jotakin siitä ikivanhasta perinteestä, jonka amerikkalaista muunnelmaa ruvettiin sittemmin kutsumaan bluesiksi.
Lämmittelijänä toimi suomalainen Oddarrang, joka minun korviini kuulosti kiinnostavalta elokuvamusiikilta ilman elokuvaa, jota musiikki olisi ehdottomasti kaivannut. Hienoja sointivärejä ja mielenkiintoisia ideoita, mutta kokonaisuus jäi silti vaillinaiseksi. Lasse Sakara tosin soitti ensimmäisessä kappaleessa tavattoman tyylikkäästi (ilmeisesti puoliakustista) steel-kitaraa kuulostamatta lainkaan kantrilta. Mikä tietysti vetosi minuun, vanhaan Daniel Lanois -faniin.
Olisi luullut että siinä vaiheessa sunnuntaita olisin jo saanut tarpeekseni kaikesta musiikista. Pari päivää Muusikoiden.netin miitissä Mikkelin lähellä olivat nimittäin melkoisen täynnä kaikenlaista musisointia. Jotakin oli äänessä miltei koko ajan, usein useammassakin paikassa yhtä aikaa. (No, vetäydyin minä lauantaipäivänä pariksi tunniksi auton hiljaisuuteen lukemaan Manjushree Thapan Unohda Kathmandua.) Rokia Traorén ja hänen yhtyeensä into, sammumaton energia ja taito kuitenkin jaksoivat elvyttää.
Miitistä jäi hyvä mieli. Meidän Cream-esityksemme sujui varsin mainiosti, muissakin tribuuteissa oli todellisia helmiä – etenkin lähes täysin akustinen Neil Young -esitys, upeankaunis rauhallinen hetki kaiken kohkaamisen ja jyristelyn lomassa. Mukavia ihmisiä, lahjakkaita muusikoita. Jammailua, jutustelua, kupinottoa, rentoilua. Sellaista voimaannuttamista ihminen kaipaa vähintään kerran vuodessa. Tavallaan tilaisuus muistuttaa sitä mitä joku Kaustisten festivaali on ilmeisesti alkuvaiheissaan ollut: väkeä on vähän, tunnelmaa paljon, ja melkein jokainen yleisön jäsen piipahtaa jossakin vaiheessa itsekin soittamassa, lavalla tai lavan ulkopuolella.
Ja tänään illalla takaisin Huvilatelttaan – vuorossa on lauluntekijäsuosikkini Richard Thompsonin soolokeikka. Minusta tuntuu että tulossa on oiva esitys.
