Aina kun "Runaway Boys" pärähti soimaan Rockradion ohjelmassa loppuvuodesta 1980, juontaja muisti aina huokaista: "Voi kun se rockabillyboomi olisikin alkanut tällaisella musiikilla." Siitä en voinut olla kuin samaa mieltä. Stray Cats osasi kyllä rockabillyn perinteen pilkulleen, mutta soitti mieluummin mutkia suoraksi suorastaan punkmaisella energialla ja asenteella. Näiden Yhdysvalloista Englantiin siirtyneiden elintasopakolaisten esikoislevy oli niin vankkaa ja verevää musiikkia että se tarttui kaupasta minun ja monen muun uuden aallon kannattajan matkaan. Harkitsin jopa vakavasti Stray Catsin Messukeskuksen keikalle menemistä, mutta rahapulan lisäksi Stadin diinareiden (aiheellisen) huono maine hirvitti. Turhaan, kuulin jälkeenpäin: molemminpuolisesta kyräilystä huolimatta fiftarit ja punkkarit olivat pärjänneet toistensa kanssa vallan mainiosti, ja itse konsertti oli kuulemma loistava. Leirien välinen vihamielisyys alkoi sittemmin lientyä, rasismia ja homofobiaa sairastavat häipyivät teddypoikien joukosta skinilaumoihin ja rockabillypohjaisesta suomalaisesta musiikista alkoi ilmaantua laajemmaltikin kiinnostavia kokoonpanoja. Kuten, vähän myöhemmin, Melrose.

Eilen Jäähallin kulmilla oli oikeastaan vähän samanlainen olo kuin viimekuisessa Finn- ja Animeconissa: elo- ja sarjakuvahahmojen sijaan tuijotettavina oli huikea kirjo erilaisia muunnelmia rockabillyhenkisistä asuista ja kampauksista, aina perinteisistä ankanpersevooguista 80-luvun psychobillyhenkisiin lakkaviritelmiin.

Minulle ennestään tuntematon lämmittelybändi Hod Rod Lincoln soitti perinteisempää rockabillyä juuri sellaisella pieteetillä ja alkuperäisyydellä joka syö musiikista mehun ja elämän, mutta illan tähtien astuessa lavalle meininki muuttui vallan toiseksi. Slim Jim Phantomin minimalistisen, seisten soitetun rumpusetin ja Lee Rockerin läskibasson komppaus on yhtä aikaa niin rentoa ja tiukkaa, että Brian Setzerin on helppo laulaa ja sooloilla siihen päälle. Niitä sooloja kuultiinkin sitten runsaasti, ehkä vähän liikaakin, joskin Setzerin soitossa on kyllä sen verran huumorintajua ja oivallusta ettei mihinkään tylsiin tekniikkaharjoituksiin sentään sorruttu. Stray Cats ei myöskään ole mikään Setzerin taustabändi vaan eheä trio, Slim Jim ja Lee nousivat selvästi tasaveroisina tekijöinä esiin, vaikka rumpu- ja bassosooloilta enimmäkseen vältyttiinkin. Kaikilla kolmella on riittämiin lavapresenssiä ja karismaa, joten vauhdikasta ja suhteellisen spontaanin oloista lavaliikuntaa ja -heiluntaa sekä hillittyä valoshow'ta kummallisempaa rekvisiittaa ei tarvittu. Reilun tunnin mittainen setti sisälsi jokseenkin kaikki oleelliset klassikot, kaksi encoreta vielä päälle muutamia mainioita covereita. Tällainen pintapuolisempikin diggari tunsi kyllä saaneensa rahalleen vastinetta. Tyytyväiseltä vaikutti muukin yleisö.

Stray Cats on tämän kiertueen jälkeen pistämässä pillejä pussiin, joten uutta tilaisuutta ei enää tulisikaan. Setzer jatkanee mainion big bandinsa kanssa, Slim Jimillä ja Lee Rockerilla on omat kuvionsa. Suomalaiset saivat keikan mittaan runsaasti kiitoksia tuestaan bändille – ja ensimmäisestä heidän saamastaan kultalevystä.

Tähän muuten päättyi myös oma loppukesän hienojen konserttien putkeni, se joka alkoi Neil Youngista. Hienoa musiikkia on nähty ja kuultu paljon. Olisi sen rahan paljon turhempaankin kuluttaa. Hyvin paljon turhempaan.