Tampereen teatteri: Cabaret.
Käsikirjoitus Joe Masteroff, Fred Ebb ja John Kander, suomennos Esko Elstelä ja Jukka Virtanen, ohjaus Tommi Auvinen.

Cabaret on helppo sivuuttaa "taas yksi elokuva väännetty muka menestysmusikaaliksi näyttämölle" -asenteella, mutta silloin tulee sivuuttaneeksi jotakin aivan muuta kuin jonkun disneytyylisen kimalletuotannon. Tämä on sama musikaali josta Bob Fosse ohjasi erittäin tunnetun elokuvansa, mutta sävy ja tunnelma on aivan toinen, synkempi ja uhkaavampi. Tampereen Kit-Kat-klubi tanssijoineen on melkein pelottavan aidon nuhjuinen, halpahintainen ja niljakas. Natsismin nousu näkyy näyttämöllä jo ennen esityksen alkua. Sally Bowles on vain yksi niistä päähenkilöistä, jotka yrittävät elää elämäänsä yhä pelottavammaksi muuttuvassa kaupungissa, jossa kukaan ei voi luottaa tulevaisuuteen. Sallyn ratkaisu on sulkea silmänsä kaikelta ympärillä tapahtuvalta, uskoa viinaan, kamaan, seksiin ja siihen ettei mikään muutu. Ettei mikään saa muuttua. Että elämä tosiaan on kabaree, ja kabaree on kaikki mitä hän elämässään tarvitsee. Muulla ei ole väliä. Muulla ei saa olla väliä. Hän on oman elämänsä huippuyksilö, joten hänen mielestään hänen ei tarvitse piitata ympärilleen leviävästä, tähänastisen historian irvokkaimpiin kuuluvasta huippuyksilökultista.

(Leni Riefenstahlin visuaalisesti loisteliaiden elokuvien pätkät vielä korostavat tätä huippuyksilöajattelun juhlaa.)

Arkisten ihmiskohtaloiden taakse väijymään kohoaa Seremoniamestarin kaikkinäkevä silmä. Heikki Kinnusen televisiohahmoista voi olla montaa mieltä, mutta tässä roolissaan hän on huikea – monikasvoinen, arvoituksellinen, yhtä aikaa ilkeä ja ilkiö: hänen suorituksestaan tulee väistämättä mieleen Mihail Bulgakovin Woland, mutta enemmän kirjan hahmona kuin sinänsä upean taannoisen venäläissarjan roolina. Hän aloittaa esityksen, ja hän päättää sen: pelottavan surulliseen junavaunukohtaukseen, tuttuun historiasta.

Jonka pitäisi olla tuttu historiasta.

Joka ei ole riittävän tuttu historiasta kaikille.