Deborah Curtis: Etäinen kosketus – Ian Curtis ja Joy Division. (Touching from a Distance: Ian Curtis and Joy Division, 1995). Suomentanut Peikko Pitkänen. Like 2008)
Anton Corbijn: Control, 2007

MV5BMTM2ODM5MDg3Ml5BMl5BanBnXkFtZTYwNDk1Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin lyhyen elämän pääpiirteet olivat ennestään tuttuja ennen kuin saimme lopulta viime perjantaina katsottua hyllyssä odottaneen Controlin. Perään tuli luettua Ianin lesken ja hänen tyttärensä äidin Deborah Curtisin kirjoittama elämäkerta. Vaikka Corbijn on käyttänyt Curtisia paljon lähteenään (ja tämä on merkitty sekä toiseksi käsikirjoittajaksi että yhdeksi tuottajaksi), hänen tulkintansa Ianin itsemurhan syistä tuntuu olevan aivan toisenlainen.

Curtisin kohdalla on tietysti kyse paljon henkilökohtaisemmasta tragediasta, jota on vaikeaa ajatella ns. objektiivisesti vuosienkaan jälkeen. Siitä kertoo myös tekstin mittaan tapahtuva, ehkä tahatonkin asennemuutos: alkupuolella hän korostaa, että Ianin lievästi makaaberi viehtymys nuorena kuolleiden taiteilijoiden teoksiin ja elämätarinoihin on aivan normaali teini-ikäisen elämänvaihe, mistä olen pitkälti samaa mieltä. Lyhyen kirjan loppupuolella hän kuitenkin tuntuu uskovan, että Ianilla oli alusta alkaen harkittu suunnitelma kuolla nuorena esikuviensa tapaan.

Corbijnilla on tietysti ollut apunaan yhteys Ianin viimeisen vuoden kolmiodraaman kolmanteen osapuoleen, joka on bändikavereita ja muita Joy Divisionin lähipiiriläisiä haastatelleelle Curtisille, ymmärrettävästi, ihminen jonka kanssa hän ei ole halunnut olla missään tekemisissä ja jonka näkökannoista tai motiiveista (tai Ianin motiiveista tämän suhteen) hän ei ole millään muotoa kiinnostunut. Corbijnilla on näin tilaisuus valottaa Ianin ristiriitaisen ja enemmän tai vähemmän bipolaarisen luonteen niitä puolia, joiden suhteen Curtis itsekin myöntää olevansa täysin tietämätön.

Curtisille (kirjan loppupuolen tulkinnan mukaan) Ian oli itsekeskeinen ja tasapainoton pyrkyri, joka käytti koko lähipiiriään hyväkseen tehdäkseen elämänsä lopusta huolella orkestroidun kokonaistaideteoksen.

Corbijnille – ja selvästikin myös  Iania upeasti näyttelevälle Sam Rileylle – Ian oli pohjimmiltaan ihan tavallista arkielämää kaipaava, melkoisen kypsymätön nuorukainen, joka ei kestänyt sitä että hänen hauska pikku vapaa-ajan harrastuksensa karkasi käsistä ja nielaisi koko hänen elämänsä, eikä sitä että joutui valitsemaan kahden naisen välillä.

Koska omassa elämässäni on ollut jossakin vaiheessa joitakin tämän jälkimmäisen tulkinnan piirteitä, se kosketti minua ymmärrettävästi enemmän. Ensimmäinen on sitä paitsi lähempänä sekä perinteistä nero- että uudempaa huippuyksilömyyttiä, joten suhtaudun väistämättä tulkintaan paljon epäluuloisemmin. Siitäkin huolimatta, että Curtisilla on esittää käsityksensä tueksi Ianin aikaisempia itsemurhayrityksiä.

Sekä Curtis että Corbijn tietysti noteeraavat Ianin sairastaman epilepsian – ja sairauden aiheuttamien masennuskausien sekä suhteellisen tehottomalta vaikuttaneen lääkityksen sivuvaikutuksien – merkityksen lopputuloksessa. Corbijnin Ianille sairaus on viimeinen pisara muutenkin täysin kestämättömässä elämäntilanteessa. Curtisin Ianille sairaus oli jossain määrin jopa hallinnassa, totuttu osa elämää, ja joissain tapauksissa myös eduksi innoittaessaan lavaesiintymistä ja mahdollistaessaan joko huomion saamisen tai pakoonpääsyn ristiriitatilanteissa. Ei hänkään silti kiistä, etteikö Ian olisi ollut pikaisen ja jopa tahdonvastaisen psyykenhoidon tarpeessa bipolaarisuutensa ja depresiivisyytensä vuoksi.

Corbijn tuntuu kysyvän: Olisiko ollut parempi, jos Ian Curtis olisi jatkanut heikosti työllistettävien työvoimaneuvojana – työssä josta hän piti ja jossa häntä arvostettiin – ja käynyt vain silloin tällöin soittamassa pikkukeikoilla harrastelijapunkbändinsä kanssa?

Deborah Curtis ei kysy. Hän tuntuu haluavan vakuuttaa, ettei mitään muutakaan ollut tehtävissä. Että hän yritti kaikkensa. Ymmärrettävää. Hänen tulkintansa jää helposti toiseksi myös siksi, ettei kirjan teksti ole kovinkaan lennokasta tai omaperäistä (mitä kankea ja anglistinen suomennos vielä korostaa), kun sitä vertaa Corbijinin tavattoman hallittuun kuvakerrontaan: elokuvan alussa tulee vielä mieleen moni suomalaiselämäkertaelokuva kauniine, irrallisine kohtauksineen, mutta vähitellen kuvallinen tarina alkaa kantaa väkevästi. Rileyn ohella tässä auttaa Toby Kebbellin näyttelemä manageri Rob Grettonin hahmo: aluksi Gretton vaikuttaa karmealta leffamanagerikliseeltä, mutta muuttuu pikku hiljaa joksikin aivan muuksi. Joy Divisionin kolme muuta jäsentä jäävät melkoisen vähälle huomiolle, samoin kuin heidän panoksensa Joy Divisionin musiikkiin on usein jäänyt – ja se olisi taatusti jäänyt kokonaan pimentoon, elleivät he olisi kyenneet tekemään melkoisen näyttävää ja latuja aukovaa uraa New Orderina.