Uutiset muistivat tänään mainita, että Radio Cityn lähetykset loppuvat lähiaikoina.

Itse aloitin Cityn kuuntelemisen vappuna 1985, kymmenkunta minuuttia ennen kuin itse lähetys alkoi. Radio pysyi auki koko illan ja ison osan yötäkin. Seuraavana päivänä mennessäni töihin Koskelan sairaalaan onnistuin kenenkään protestoimatta virittämään kahvihuoneen radion 96,2 megahertsin taajuudelle jolla se myös pysyi, huolimatta siitä miten pari ihmistä tuhahteli lähetyksen seasta erottuneille muutamille kirosanoille. Viitisen vuotta toiminut Rockradio oli jo ehtinyt raottaa ovea riemukkaalle anarkismille, mutta alkuaikojen City vei homman vielä pari pykälää pidemmälle.

Aktiiviselle ja (silloin erittäin) vakavamieliselle musiikin harrastajalle oli käsittämättömän hieno kokemus kuunnella radiota, josta saattoi seuraavaksi tulla ihan mitä tahansa. Vaikkapa hard rock -klassikon perään pätkä Philip Glassin upouutta oopperaa. Tai joku esoteerinen bluesrenkutus joltakin artistilta, jonka levyjä oli tuotu maahan se tasan yksi kappale, joka oli radiotoimittajan hallussa (mutta luultavasti seuraavien päivien kuluessa niitä tilattiin maahan ainakin pari kappaletta lisää). Musiikkia, joka oli ollut myyntilistoilla viime vuonna tai viisitoista vuotta sitten, saattoi olla myyntilistoilla ensi kuussa, tai ei ollut myynyt koskaan juuri mitään. Myyntiä tai "taiteellista arvoa" tärkeämpää oli, että ohjelman toimittaja sattui diggailemaan biisiä kybällä - tai ei lainkaan, mutta se sopi juuri siihen aikaan sitä nimenomaista päivää jostakin muusta yhtä esoteerisesta syystä. Niin asia pitikin olla, ja niin asia pitää olla.

Radio Cityn kuuntelu jäi vähemmälle 90-luvun alussa, kun muutin kuuluvuusalueen äärirajoille, ja vastikään aloittanut Radiomafia suhtautui alkuvuosinaan maailmaan samalla riemukkaalla anarkismilla. Kun sitten muutin takaisin kuuluvuusalueelle vuosikymmenen loppupuolella, City ei ollut enää se City mistä minä olin niin pitänyt: anarkistien, viherpiiperöiden, femujen, homojen ja muuten vain ihanasti nyrjähtäneiden radiosta oli tullut Suomen Ainoa Rock-kanava, Jolla Oli Vain Kymmenen Äänilevyä. Brežneviläiset soittolistakomissaarit olivat kaapanneet vallan ja päättivät, millaista musiikkia radiossa sai soittaa ja millaista ei. Samanlainen ankea harmaus oli levinnyt Radiomafiaan ja muille kaupallisille kanaville, joten radionkuunteluhetkeni alkoivat olla yhä harvemmassa. Kunnes lyhytaikainen Lepakkoradio muistutti syksyllä 1999 mieleen, millaista radio voisi olla. Onneksi Lepakkoradio jatkui Radio Helsinkinä, ja onneksi Erkon mediaimperiumi ei ole ainakaan vielä onnistunut pakottamaan kanavasta mitään kutun "nuorisokanavaa" isovelimäisine soittolistakomissaareineen.

Joten suonette anteeksi, Radio Cityn väki, että en sure  kanavanne vaikenemista. Minun mielestäni City on kuollut jo toistakymmentä vuotta sitten.

Suren enemmän Robert Lockwood Junioria (1915-2006), yhtä viimeisistä sotaa edeltävän ajan Delta-bluesin pioneereista. Tai K. W. Blomqvistia, legendaarista radiotoimittajaa, rock'n'roll-miestä ja Bulvanian presidenttiä.