Eilinen kulttuuripläjäys alkoi elokuvateatterin pimeässä: ensi kuussa ohjelmistoon tuleva Sunshine oli vallan viihdyttävä scifi-pläjäys, joka kannattaa käydä katsomassa teatterissa, jos sen aikoo katsoa. Luulen, että noin visuaalisen kielen varassa pelaava pätkä menettää paljon tehoaan telkkarin ruudulla. Sinänsä kyse ei ole mistään erityisen ikimuistettavasta tai ehdottomasti koettavasta kulttuuri-ikonista. Onpahan vain suhteellisen sujuva, tummasävyinen toimintapätkä, jossa on leikitty aika paljon kuvakikkailulla ja "subliminaalisilla" kuvavälähdyksillä. Perusidea on suunnilleen tämä: noin viidenkymmenen vuoden päästä Aurinko on sammumassa ja jotakin pitäisi tehdä. Avaruusalus nimeltä Icarus on lähetetty pudottamaan Aurinkoon valtaisa ydinlataus, jonka pitäisi potkaista tähden ydinreaktiot uudestaan käyntiin. Icaruksesta ei kuulu mitään - radiolähetykset hukkuvat lähelle päästyä Auringon kohinaan - joten perään lähetetään seitsemän vuotta myöhemmin Icarus II samanlaiselle asialle. Nyt se on sitten kerrasta poikki, sillä kakkosella on matkassaan kaikki Maasta irtoava räjäytysaine.

Ongelmien ratkaiseminen räjäyttämällä on tietenkin ollut amerikkalaisen elokuvateollisuuden kulunein latteus jo kauan. Pistää miettimään, että mistä ne terroristit oikein ovat saaneet sen päähänpinttymän, että vihollisista ja muista vääräuskoisista pääsee eroon parhaiten räjäyttämällä...? Niin, tässäkin elokuvassa kyllä vilahtaa toinen jenkkielokuvien viime vuosikymmenien klisee, uskonnollinen fanaatikko, jonka Jumala käskee häntä... enpäs kerrokaan, mitä, vaikka kyse ei totisesti ole mistään yllättävästä jumalallisesta ilmoituksesta. Enemmän huvittivat kyllä pari silmiin sattunutta mahdollista Babylon 5 -lainaa - ensinnäkin tietysti avaruusalus nimeltä Icarus, jolle tapahtuu jotakin pahaa, ja toiseksi lause "We are the last and best hope..."

Mutta, kuten sanottu, ihan viihdyttävä tuntikolmevarttinen, kunhan suspension of disbelief -nappia on muistanut painaa ennen elokuvan alkua.

Noloa kyllä vanhalle kulttuuriantropologian opiskelijalle, mutta eilinen visiittini Tennispalatsin Kulttuurien museossa oli ensimmäinen. Museot olisivat muutenkin erinomainen ja halpa tapa kuluttaa muutama joutotunti kaupungilla, yleensä vielä siunatussa hiljaisuudessa ja - tässä tapauksessa - jopa suorastaan meditatiivisessa hämärässä. (Halpuus korostuisi entisestään, jos Suomessakin siirryttäisiin British Museumin ja vastaavien englantilaisesikuvien mukaiseen käytäntöön, jonka mukaan sisäänpääsy maksaa nolla rahaa.) Kaukaa haettua -näyttely on kerätty suomalaisten tutkimusretkeilijöiden mukanaan tuomasta aineistosta mm. Siperiasta, Aleuteilta, Amazonilta ja Mesa Verdestä. Kaikki suomalaisen etnografisen ja kulttuuriantropologisen tutkimuksen pioneerit Nordenskjöldeistä ja Mannerheimista Edward Westermarckiin asti olivat tietysti hyvin esillä. Kokonaisuus kuitenkin tuntui loppujen lopuksi aika vaatimattomalta ja pieneltä. Näyttävä esillepano vei ehkä tilaa itse asialta, eikä Kulttuurien museossa tilaa mitenkään suunnattomasti ole.

Museon jälkeen oli hauska vaeltaa hetki viereisessä Kampin uudessa kauppakeskuksessa. Tavaraa ja tilaa oli enemmän, mutta mielikuvitusta ja tyyliä vähemmän.

Suomen Kirjailijaliiton ja Eino Leinon Seuran kokouksista ei ole ihmeempiä kerrottavana. Molemmissa omistettiin kaunis hiljainen hetki poismenneille jäsenille. Kirjailijaliitossa hoidettiin rutiinit sen kummemmin venkoilematta ja päätettiin kokous ryhdikkään ajallaan. Leino-seuran meno oli vähän värikkäämpää ja kaoottisempaa, mutta asiat hoidettiin sielläkin eikä riitoja ollut riideltäväksi. Ja tuttuja oli tietenkin taas mukava nähdä.

Lopetan raporttini matkasta maamme eksoottiselle etelärannikolle tähän.