Nedujen kirjoittaminen alkaa päästää finaaliin. Tarkoituksena on saada tekstin ykkösversio kasaan viikon loppuun mennessä. Sitten voi hetken aikaa vapaasti ihmetellä, onko tarinassa loppujen lopuksi mitään tolkkua. Parin päivän ihmettelyn ja chillailun jälkeen uudelleen tekstin kimppuun - niin kauan kuin se on vielä tuoreessa muistissa - oikomaan kulmia, poistamaan kömpelöitä purkkavirityksiä elegantimmilla ja kestävämmillä ratkaisulla ja ripustamaan ensimmäisen ja toisen näytöksen seinälle loputkin niistä haulikoista, joilla kolmannessa näytöksessä ammun.

Jälleen kerran unenpöpperö on osoittautunut oivaksi tilaksi ratkaista ongelmia. Vielä maantai-iltana pähkäilin, millaista työpaikkaa päähenkilölleni tarjotaan yllättäen toiseksi viimeisessä luvussa. Se selkisi nukkumaan mennessä. Muistin idean vielä aamu-unenpöpperössäkin, ja aamun uimareissulla jossakin noin tuhannen metrin kroolausurakan varrella hioutui syy, miksi tämä yllättävä työpaikkatarjous oikein tapahtui. Uimareissun jälkeen lisäsin asianmukaisen katkelman kirjan alkulukuihin. Bussimatkalla kohti Rautatientorilla odottavaa SKTL:n Pernajan-retkikuntaa syy niveltyi vielä paremmin kirjan muihin aineksiin ja juonisäikeisiin, joten seuraavaksi täydennän hieman eilistä lisäystä, ennen kuin palaan takaisin loppulukujen pariin.

(Itse asiassa tein lisäyksen juuri äsken bloggailun lomassa. Eipähän unohdu.)

Toissa iltana tarttui olohuoneen cd-hyllystä käsiin Tervakellon loistava esikoisalbumi. Valitettavasti vasta nyt, sillä kyseessä on aivan loistavaa kirjoittamisen taustamusiikkia juuri tälle kirjalle. Juuri nyt, ennen varsinaisiin töihin ryhtymistä, soi tosin Soundgarden, sillä niin käsittämättömän hieno laulu kuin "Black Hole Sun" on kertakaikkiaan pakko pelastaa siltä perjantaina kuullulta teinix-tähtösen vinkumaversiolta. Eräs lähisukulaiseni tosin pitää kyseistä henkilöä Kirkan reinkarnaationa; ainoastaan perjantaiseen esitykseen tutustuneena minun on kyllä mahdotonta käsittää, miksi.

Mitä ihmisääniin tulee, eilinen retki Pernajaan juhlistamaan 50. Agricola-käännöspalkinnon luovuttamista ja tietenkin Mikael Agricolan syntymäkuntaa, -kirkkoa ja sen tapaisia asioita tarjosi yllättävän linkin nuoruuden televisiokokemuksiin. Osana päivän ohjelmaa katselimme keskiaikaisessa kirkossa esitettyä kuvaelmaa, jonka Agricola-roolin näytteli ja lauloi Marko Putkonen. Akustisesti loistavan salin voimistama, väkevä bassobaritoni tuli tutuksi 70-luvulla mm. Hortto Kaalon televisioesityksissä. Muutenkin reissu oli miellyttävää tapa viettää iltapäivä erinomaisessa seurassa. Kuten kirjallisuuden kääntäjän työn kuvauksessa todetaan, suomentajat ovat mukavia ihmisiä ja loistavaa, leppoisaa juttuseuraa iästä ja sukupuolesta riippumatta.