Minä olen aina suhtautunut Kauko Röyhkään vähän kaksijakoisesti. Toisaalta miehen 80-luvun tuotanto oli parhaimmillaan loisteliasta suomalaisen uuden aallon ja (osin Riku Mattilan vaikutuksesta) rhythm'n'bluesin synteesiä, toisaalta hän on tehnyt etenkin 90-levyllä monta jokseenkin vasemmalla kädellä huitaistun kuuloista levyä ja keikkaa. Niistä on jäänyt mieleen lähinnä ylimielisyys, kömpelöt sanoitukset ja yleinen läyhyys. Kiusaannuttavaa sinänsä, sillä niihin aikoihin hänen bändissään soitti suuresti arvostamani Ari Vaahtera (1953-2003), joka sentään pystyi aikanaan saamaan jopa Dave Lindholmin miettimään sovituksia ja treenaamaan ne huolella. Kaukon kohdalla temppu ei tuntunut enää onnistuvan.

Uudelleen alkanut yhteistyö Mattilan kanssa tuntuu kuitenkin skarpaneen Röyhkää, joten oli kiinnostavaa päästä Huvilatelttaan kuulemaan, miten homma toimii kahdellakin eri kokoonpanolla. Vellu Halkosalmen johtama, vähän suureellisesti nimetty Mikkelin Kaupunginorkesteri on kaksitoistahenkinen jousiyhtye, joka onnistui korostamaan monien Röyhkä-klassikoiden tarinallisuutta ja tuomaan niihin miellyttävän elokuvallista sävyä. Tässä vaiheessa miksaus korosti vähän turhan paljon laulua, joten nyansseja jäi matkan varrelle. Joissakin kappaleissa homma toimi heikommin: yhtye soitti pitkiä legatosäveliä ja ainoaksi kantavaksi rytmiseksi elementiksi jäi Röyhkän laulu. Enimmäkseen jälki oli kuitenkin laadukasta ja oivaltavaa. Röyhkä itse tuntui alkuun melkoisen hermostuneelta ja skarppasi lauluaan enemmän kuin hänellä on ollut tavallisesti tapana.

Tauon jälkeen lavalle astunut Riku Mattilan yhtye pisti sitten monta pykälää isomman vaihteen päälle – ja onnistui kyllä sitten hukkaamaan nyansseja sekin. Tämä setti painottui taannoisen Mattila/Röyhkä-levyn materiaaliin, mutta mukana oli kyllä riittävästi Narttu-aikojen klassikkokamaakin. Homma toimi komeasti, bändillä ja laulusolistilla oli hauskaa eikä yleisölläkään näyttänyt ja kuulunut olevan yhtään tylsempää. Basisti Samae Koskinen pääsi esittämään väliin yhden oman laulunsa ennen kuin setti huipentui melkoisen jyräävään kliimaksiinsa. Mainio ilta – ei ihan Richard Thompsonin veroinen esitys, mutta harva artisti sille tasolle pääseekään. Ainakaan minun kirjoissani.